Vietin illan jutellen kaverin kansa jonka isä oli kuollut yllättäen.  Kaveri tuntuu olevan aivan rikki (mitä nyt pikaviestiohjelman yli voi toista ymmärtää). Tekisi mieli auttaa, mutta matkaa välissä eikä oikeastaan hirveästi keinojakaan.

Tuli jotenkin huolestunut olo kun juttelin hänen kanssaan. Kertoi mm. katsoneensa tuhkauksen uunin ikkunasta. Olen toki aivan eri elämäntilanteessa ja taustani aivan erilainen, mutta minusta krematoinnin seuraaminen tuntuu jotenkin epäterveeltä. Minä en halua päähäni kuvia siitä itselleni tärkeän ihmisen ruumiin hajoamisesta kuumuudessa. Se ei kuulu edes kulttuuriperintöön kuten esimerkiksi Ortodoksien arkun auki pitäminen. Koko keskustelusta minulle jäi olo että ystäväni tunsi syyllisyyttä menneistä ja katkeruutta nykyisestä. Viimeinen oikeasti läheinen henkilö.

Jokaisella on oikeus käsitellä kuolemaa miten haluaa, mutta silti aloin miettiä miten erilailla kuoleman voi kokea. Minulle on pienestä pitäen opetettu että kuolema on väistämätön osa elämää ja aina parempi pitää päässään muistot elävästä, toimivasta ihmisestä. Vaimo pitää minua kylmänä ja kyynisenä, sillä aika jonka suren pois mennyttä, on varsin rajallinen. Kotipsykologin luonnehdinta oli että en käsittele suruani. Totta ainakin siinä mielessä, että minulle on aina ollut erittäin helppoa unohtaa ikävät asiat. Vai onko sittenkin jutun juuri siinä että en ole vielä menettänyt ketään niin tärkeää ihmistä. Vai olenko kenties ihan oikeasti sisäistänyt sen perimmäisen totuuden; mikään ei ole ikuista vaikka kaikki me niin toivomme.

Oli miten oli, toivon sydämeni pohjasta että erehdyin siinä miten paljon isän kuolema vaikuttaa kaveriini. Kunpa asuisin lähempänä. Mukaan pullo pari viinaa, saunan lauteille kaverin kanssa ja pohtimaan maailman menoa.